Syksyn muistoja

Johan sitä aikaa taas vierähti, ihan kokonaisen kuukauden verran. Joskus on vaan niin kiire, ettei ehdi kirjoittaa. Hyvä että ehtii ajatella. Kalenteri täyttyy kamalaa vauhtia ja työt kasaantuvat pöydälle (ja kaappiin ja työkassiin). Koko alkusyksynä ei kalenteria tarvinnut rasittaa monellakaan merkinnällä, mutta jotenkin siinä aina käy näin: loppusyksyn osalta kalenterissa ei enää tyhjää tilaa näy.

Syksyn komeimmat päivät ovat jo takana, ja harmaus ja pimeys ovat vallanneet maiseman ja välillä myös mielen. Kun silmät laittaa kiinni ja oikein muistelee, saa vielä kiinni parhaista hetkistä. Nenään tuoksuu nuotion savu, kahvikuppi lämmittää kylmiä sormia ja kirpeä ilma nipistää poskia. Syksy on jotenkin inspiroivaa aikaa.

Useamman kerran tänä syksynä kävi niin, että lapsi halusi metsään. Ei halunnut katsoa Pikku Kakkosta, vaan mennä ennemmin retkelle metsään. Reppuun pakattiin lämmintä kaakaota ja eväsleivät. Minä kannoin eväsrepun, lapsi pienen marjakorin. Matkalla metsään pysähdyttiin poimimaan vaahteranlehtiä koulun pihalta. Mukaan tarttui myös mustikanvarpuja ja havunneulasia. Mustikat ja puolukat kerättiin suoraan suuhun.

Syksy on parasta retkeilyaikaa. Mikään ei voita sitä, että pakkaa reppuun eväät ja lähtee retkelle metsään. Mukaan voi ottaa korin sieniä ja marjoja varten, mutta sillä ei ole merkitystä, saako saalista vai ei. Tärkeintä on aistia tuoksuja, antaa silmien levätä väriä vaihtavassa luonnossa ja kuunnella tulen ritinää nuotiolla. Onneksi lapsikin on sen ymmärtänyt.

Olen nenäihmisiä. Koen asioita nenällä, ja vahvimmat muistot liittyvät aina tuoksuihin. Olen aina ollut sitä mieltä, että myös vuodenajat tuoksuvat. Jokaisella vuodenajalla – jopa talvella - on oma tuoksunsa, jonka voi erottaa jo kauan ennen kuin vuodenaika kunnolla vaihtuu. Tuoksun erottaa selvimmin iltaisin, kun avaa ikkunan tai parvekkeen oven.

Vihasin ennen syksyä. Oli kylmää, pimeää ja masentavaa. Aina väsytti ja paleli. Sitten kolmisen vuotta takaperin tyttäreni syntyi ja kaikki muuttui. Yhtäkkiä syksy olikin jännittävää aikaa. Pienen vauvan työntely rattaissa muutti käsitykseni syksystä. Toki vieläkin usein palelee ja väsyttää, mutta näitä ongelmia vastaan voi taistella villasukin ja päiväunin.

Pienenä koululaisena taas hauskinta syksyssä oli, kun sai kaverin kanssa kävellä koulusta kotiin ja potkia tien reunaan kerääntyneitä isoja lehtikasoja. Silloin tunsi syksyn todella koittaneen. Loppusyksystä sai jo kahlata sellaisessa lehtimeressä, että pienistä kumppareista ei näkynyt enää kuin kaistale vartta. Lehtien potkimisen hauskuus sai kuitenkin ylleen synkän pilven eräänä syksynä, kun koulussa kerrottiin siilien talvehtimisesta. Jokainen potkaisemani lehtikasa oli kuulemma potentiaalinen siilin talvipesä. Ajatus kohmeisesta siiliparasta lentämässä kaaressa potkun voimasta oli yhtä aikaa kamala ja koominen. En potkinut lehtikasoja enää.

Siilit kärsivät nykyään kuulemma asuntopulasta. Ihmisten pihat ovat niin siistejä, että talvehtimispaikaksi sopivia risu- tai lehtikasoja on vaikea löytää. Siiliparat. Tältä syksyltä piha on jo siivottu, mutta ensi syksynä – ihan silkkaa hyväsydämisyyttäni – saatan jättää haravoinnin ja muun takapihatouhottamisen vähemmälle. Tartun haravan sijaan useammin esimerkiksi kahvikuppiin tai sienikoriin. Ihan vain siilien vuoksi, tietenkin.

Mun jalat on sun jalat

Lapsi ei jaksanut kävellä. Oli tanssitunnista väsynyt. Eikä ihme. Jos itse hyppisi tasajalkaa 45 minuuttia, ei varmasti jaksaisi enää kävellä autolta kotiovelle. Lupasin ottaa syliin ja kantaa. Sanoin, että kyllä minun jalkani vielä jaksavat, vaikka hänen jalkansa eivät jaksaisikaan. ”Sun jalat on mun jalat”, pieni totesi hymyssä suin ja painoi päänsä olkapäätäni vasten.

Siinä kiteytyi vanhemman tehtävä yhdessä lauseessa.

Kun lapsi ei jaksa, on vanhemman tehtävä kannatella. Välillä se tarkoittaa halaamista ja kuuntelemista, mielenmyrskyissä satamaa kohti ohjaamista, välillä taas ihan konkreettisesti syliin ottamista ja kantamista.

Kantamisen määrä vähenee, kun ikää tulee lisää, mutta henkinen kannattelu lisääntyy. Pientä väsynyttä tanssijaa on vielä helppo kantaa. Painoa pienellä on vielä sen verran vähän, että heiveröisempikin äiti jaksaa. Se on helppoa. Sen minä osaan. Tosin kerran on käynyt niinkin, että lainasin jalkojani lapselle niin antaumuksella, että ihan koko äiti alkoi vääntyä kieroon. Kirjaimellisesti. Hyvillä voimisteluliikkeillä sai kieroutumisen kuriin, mutta minkälaisella jumpalla - psykologisella tai tavallisella - saa hoidettua henkisen kantamisen aiheuttamia ongelmia? Miten selviän siitä? Miten ohjaan lapseni ehjänä perille?

Vanhemmuus ei ole suorittamista. Ei tietenkään. Silti huomaan usein miettiväni, miten ihmeessä onnistun tästä tehtävästä suoriutumaan.

Työkseni opetan aikamoisessa mielenmyrskyvaiheessa olevia ihmisiä. Pääasiassa opetan, mutta usein myös kuuntelen ja ohjaan, yritän neuvoa elämää ja olemista. Se on välillä hankalaa ja usein tulee olo, että tämä ei riitä. Mutta helppohan minun kuitenkin on. Pahimmassakin tilanteessa olen pöydän ”paremmalla” puolella. Kun minä lähden kotiin, saan luvan kanssa jättää ongelmat oven taakse. Toisella puolella istuvat vievät ne mukanaan.

Entä sitten kun kyseessä onkin oma lapsi? Mitä jos jonain päivänä onkin minun vuoroni istua toisella puolella pöytää?

Sitä on kai vain luotettava, että omat jalat kantavat edelleen. Ja tapahtui mitä tahansa, mun jalat on aina sun jalat!

Ei ystävyys ole paidasta kiinni

Jo Aristoteles on aikoinaan todennut, että ystävyys on yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Tätä ei käy kieltäminen. Meillä keskustellaan usein ystävistä: kerrotaan päiväkodin ruokajonosta löytyneistä uusista ystävistä, ikävöidään vanhoja ystäviä tai joskus vain pyydetään vanhempia luettelemaan heidän ystäviään. Aihe on tärkeä niin pienelle kuin suurellekin ihmiselle.

Eräänä iltana kävin aiheesta varsin silmiä avaavan keskustelun. Siinä iltatoimia suorittaessamme keskustelimme kolmevuotiaan tyttäreni kanssa seuraavasta päivästä. Erään ystäväni oli tarkoitus tulla kylään oman lapsensa kanssa, ja tyttäreni mietti, tulisiko tästä pienestä tytöstä hänen uusi ystävänsä. Jatkuvaan kysymystulvaan hukkuvana vanhempana kuittasin tärkeän pohdinnan tyhjänpäiväisellä lausahduksella: ”Sen näkee sitten.” Pienet elämännälkäiset kyselijät eivät tällaisesta onneksi lannistu vaan jatkavat, kunnes saavat kunnon selityksen. Kun sitten yhdessä mietimme, mistä näkee, että ihmisestä tulee ystävä, tyttäreni vastasi totisena: ”Siitä minkälainen paita sillä on.”

Tyttäreni tarkoitti sanomansa varmasti kirjaimellisesti. Kolmevuotiaan tytön näkökulmasta katsottuna lapsessa on varmasti paljon ystäväpotentiaalia, jos päällä on Frozen- tai Hello Kitty -paita. Itse näkisin lausahduksessa jotain syvällisempää. Kolmevuotiaan käsitys ystävyydestä on vasta alkutekijöissään. Ystävyydeksi riittää saman hiekkalaatikon jakaminen tai saman askartelupöydän ääressä istuminen. Vuosien myötä käsitys ystävyydestä jalostuu ja monimutkaistuu. Se saa uusia sävyjä ja muotoja. Vähitellen ymmärtää, ettei ystävyyden osatekijöitä voi määritellä tyhjentävästi.

Ystäviä on monenlaisia. On niitä, joiden ajatukset ovat kopioita omista ajatuksista. Ihmisiä, joiden kanssa kuljetaan yhtä matkaa samaan suuntaan, vaikka fyysinen välimatka olisikin pitkä.

Sitten on niitä, joiden olemassaolon muistaa kolkuttavasta omatunnosta. Heidän kanssaan ystävyys elää futuurissa ja konditionaalissa: Pitäisi soittaa ja kysyä kuulumisia. Pitäisi laittaa viesti ja kutsua kylään. Ensi viikolla soitan tai ainakin seuraavalla, heti kun vaan ehdin, sitten kun on vähän vähemmän kiire…

Ja sitten on ystäviä, joiden kanssa ei äkkiseltään katsottuna ole mitään yhteistä: ei samoja kiinnostuksen kohteita eikä samanlaisia harrastuksia, ei samanlaista koulutusta tai ammattia, ei samanlaista perhettä eikä elämäntilannetta. Ei mitään muuta yhteistä kuin pala mennyttä elämää.

Mutta sekin kantaa.

Vaikka käsitykseni ystävyydestä varmasti kasvaa vielä vuosien saatossa, yhdestä asiasta olen kuitenkin täysin varma: ystävyys ei ole ainakaan paidasta kiinni.

Mikään ei yhdistä niin kuin kaatosade

Ilmassa väreilevät syksyn enteet. Ne voi aistia jo ennen, kun lehdet kellastuvat tai sateet alkavat. Syksy tuntuu iholla, se nipistää lempeästi poskea. Sen voi haistaa, kun illalla avaa parvekkeen oven.  Tässä syksyn kynnyksellä haluaisin jakaa pienen muiston menneeltä kesältä. 

Sää on Suomessa kestopuheenaihe. Varsinkin kesällä. Perinteisesti kesäkuu menee kylmyydestä kärsiessä tai ainakin siitä valittaessa, mutta heinäkuussa koittaa autuus: lämpö, auringonpaiste, pienet lempeät kesäsateet. Tänä kesänä ei aurinko paistanut eikä helle hellinyt ja pienet kesäsateet vaihtuivat sellaisiin rankkasateisiin, että lehdet saivat kirjoitettavaa, kun vesi ui jo kauppoihinkin sisälle. 

Sanotaan, että auringonpaiste saa ihmiset ulos kuorestaan. Katse hakeutuu muuallekin kuin kengän kärkiin ja vastaantulevalle puolitutulle saattaa jopa ujosti hymyillä. Uskallan kuitenkin väittää, että oikein kunnon rankkasade kastelee ihmisistä esiin vielä sosiaalisemman puolen. Mikään ei yhdistä niin kuin kaatosade.

Eräänä päivänä taivaan vesihanat aukesivat, kun olin noin keskivaiheilla keskustan kävelykatua. Jalassa sienen lailla vettä imevät kangaskengät ja sateenvarjo hyvässä tallessa kotona. Luulin voivani jatkaa matkaa raahautumalla selkä rakennusten seinää vasten. Mutta ei. Hyvin pian minulle valkeni, että ainoa keino säästyä täydelliseltä kastumiselta on paeta lähimpään ovisyvennykseen. 

Ensin samaan suojaan kanssani hakeutui asiaan sopivasti sadeviittaan pukeutunut vanhempi rouva, joka päivitteli tuuriaan. Hän oli juuri käynyt käyttämässä iäkästä äitiään kävelyllä. Siinä olisi kuulemma saanut vanha äiti ottaa aika vauhdikkaasti koivet alleen, että olisi ehtinyt köpötellä ajoissa suojaan. Seuraavaksi pieneen syvennykseemme juoksi läpimärkä nuorimies, joka ei pystynyt lopettamaan nauramista. Hetken siinä hekoteltuaan ja vettä valuttuaan hän sai kerrottua meille, että oli juossut kampaamon ohi ja oli parahiksi ehtinyt näkemään, kuinka eräs hieno rouva oli tullut ovista ulos viimeisen päälle tukka laitettuna. Oli kuulemma mennyt vain silmänräpäys, kun kiharat valuivat rouvan naamaa pitkin. Sellaista näkyä ei ihan joka päivä kohdalle osu.

Muutenkin ovisyvennyksemme ohi juoksi jos jonkinmoista kulkijaa. Monella oli sateenvarjo mukanaan, mutta suurin osa raahasi sitä perässään kuin vastentahtoista lemmikkiä, sillä alkuperäiseen tarkoitukseensa siitä ei enää ollut. Monet olivat luopuneet kengistään, jotkut jopa suurimmasta osasta vaatteitaan. Pääsääntöisesti vanhemmat yrittivät suojella lapsiaan sateelta. Mitä pienempi lapsi, sitä paremmin ja mielikuvituksellisemmin se oli kääritty suojaan. Mutta poikkeuksiakin oli. Kuten se isä, joka oli onnistunut vakuuttamaan tyttärensä siitä, että ”iskän hartioilla istumalla päästään nopeasti autolle”, mutta joka tosiasiassa käytti lastaan häikäilemättömästi sateenvarjona.

Yhteistä näille kaikille oli se, että jokaisen märkää naamaa koristi korvasta korvaan ulottuva hymy. Kukaan ei juossut suojaan kiroillen, kukaan ei mököttänyt eikä ketään tuntunut liiemmin edes harmittavan. Päinvastoin. Siinä tehtiin varmasti jonkinlainen ennätys: koskaan en ole nähnyt niin monen ihmisen hymyilevän enkä koskaan ole jutellut niin monen tuntemattoman ihmisen kanssa niin lyhyessä ajassa. 

Niin hauskaa kuin pienessä ovisyvennyksessämme olikin, jouduin antamaan periksi. Kun sade hiukan hiljeni, päätin paeta. Matka ovisyvennyksestä määränpäähäni ei ollut kuin onneton rykäisy. Äkkiseltään arvioiden ehkä puolet Pitkämäen keihäskaaresta. Mutta siinäkin oli useampi kymmenen metriä liikaa ja matkalla aivan liian monta vesilammikkoa ja virtaavaa jokea.

Sateen alkaessa olin kiireesti suojaa etsiessäni sujauttanut tyhjän take away –kahvikuppini ostoskassin pohjalle. Kuppiin oli jonkun karman lain mukaisesti jäänyt vielä tilkkanen kahvia, joka siinä vesiestejuoksussa onnistui tietysti hölskymään ympäri ostoskassia. Sitä paitaa oli enää turha palauttaa ja sitä hääkorttia kirjoittaa, mutta hauskaa oli, eikä sen sortin hyvää mieltä pienet kahvinpärskeet pilaa. 

Harmi vain, että omien varpaiden tuijottelu kävellessä on suoraan verrannollinen lisääntyvään pimeyden määrään. Sade kuuluu syksyyn, siksi se kääntää sekä katseen että suupielet alaspäin. Kesäinen rankkasade on hullunkurinen poikkeus. Se on kuin hyvä stand up -show , johon ollaan yhdessä sattuman oikusta jouduttu. Mutta syksy on kuin vankilareissu -  sen jokainen kärsii itsekseen.