Jo Aristoteles on aikoinaan todennut, että ystävyys on yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Tätä ei käy kieltäminen. Meillä keskustellaan usein ystävistä: kerrotaan päiväkodin ruokajonosta löytyneistä uusista ystävistä, ikävöidään vanhoja ystäviä tai joskus vain pyydetään vanhempia luettelemaan heidän ystäviään. Aihe on tärkeä niin pienelle kuin suurellekin ihmiselle.
Eräänä iltana kävin aiheesta varsin silmiä avaavan
keskustelun. Siinä iltatoimia suorittaessamme keskustelimme kolmevuotiaan
tyttäreni kanssa seuraavasta päivästä. Erään ystäväni oli tarkoitus tulla
kylään oman lapsensa kanssa, ja tyttäreni mietti, tulisiko tästä pienestä
tytöstä hänen uusi ystävänsä. Jatkuvaan kysymystulvaan hukkuvana vanhempana
kuittasin tärkeän pohdinnan tyhjänpäiväisellä lausahduksella: ”Sen näkee
sitten.” Pienet elämännälkäiset kyselijät eivät tällaisesta onneksi lannistu
vaan jatkavat, kunnes saavat kunnon selityksen. Kun sitten yhdessä mietimme,
mistä näkee, että ihmisestä tulee ystävä, tyttäreni vastasi totisena: ”Siitä
minkälainen paita sillä on.”
Tyttäreni tarkoitti sanomansa varmasti kirjaimellisesti. Kolmevuotiaan
tytön näkökulmasta katsottuna lapsessa on varmasti paljon ystäväpotentiaalia,
jos päällä on Frozen- tai Hello Kitty -paita. Itse näkisin lausahduksessa
jotain syvällisempää. Kolmevuotiaan käsitys ystävyydestä on vasta
alkutekijöissään. Ystävyydeksi riittää saman hiekkalaatikon jakaminen tai saman
askartelupöydän ääressä istuminen. Vuosien myötä käsitys ystävyydestä jalostuu
ja monimutkaistuu. Se saa uusia sävyjä ja muotoja. Vähitellen ymmärtää, ettei
ystävyyden osatekijöitä voi määritellä tyhjentävästi.
Ystäviä on monenlaisia. On niitä, joiden ajatukset ovat
kopioita omista ajatuksista. Ihmisiä, joiden kanssa kuljetaan yhtä matkaa
samaan suuntaan, vaikka fyysinen välimatka olisikin pitkä.
Sitten on niitä, joiden olemassaolon muistaa kolkuttavasta
omatunnosta. Heidän kanssaan ystävyys elää futuurissa ja konditionaalissa:
Pitäisi soittaa ja kysyä kuulumisia. Pitäisi laittaa viesti ja kutsua kylään. Ensi
viikolla soitan tai ainakin seuraavalla, heti kun vaan ehdin, sitten kun on
vähän vähemmän kiire…
Ja sitten on ystäviä, joiden kanssa ei äkkiseltään
katsottuna ole mitään yhteistä: ei samoja kiinnostuksen kohteita eikä samanlaisia
harrastuksia, ei samanlaista koulutusta tai ammattia, ei samanlaista perhettä
eikä elämäntilannetta. Ei mitään muuta yhteistä kuin pala mennyttä elämää.
Mutta sekin kantaa.
Vaikka käsitykseni ystävyydestä varmasti kasvaa vielä
vuosien saatossa, yhdestä asiasta olen kuitenkin täysin varma: ystävyys ei ole
ainakaan paidasta kiinni.
Ihana, hyvänmielen teksti! Ja ihana V<3 Oon kyllä pikkuisen samaa mieltä, että jonkin verran se paita saattaa vaikuttaa. Yhdellä kurssilla eräällä pojalla oli violetti kissapaita päällä ja sen kissan otsassa oli risti väärinpäin. Menin toiseen riviin istumaan :D
VastaaPoista