Johan sitä aikaa taas vierähti, ihan kokonaisen kuukauden
verran. Joskus on vaan niin kiire, ettei ehdi kirjoittaa. Hyvä että ehtii
ajatella. Kalenteri täyttyy kamalaa vauhtia ja työt kasaantuvat pöydälle (ja
kaappiin ja työkassiin). Koko alkusyksynä ei kalenteria tarvinnut rasittaa
monellakaan merkinnällä, mutta jotenkin siinä aina käy näin: loppusyksyn osalta
kalenterissa ei enää tyhjää tilaa näy.
Syksyn komeimmat päivät ovat jo takana, ja harmaus ja pimeys
ovat vallanneet maiseman ja välillä myös mielen. Kun silmät laittaa kiinni ja
oikein muistelee, saa vielä kiinni parhaista hetkistä. Nenään tuoksuu nuotion
savu, kahvikuppi lämmittää kylmiä sormia ja kirpeä ilma nipistää poskia. Syksy
on jotenkin inspiroivaa aikaa.
Useamman kerran tänä syksynä kävi niin, että lapsi halusi
metsään. Ei halunnut katsoa Pikku Kakkosta, vaan mennä ennemmin retkelle
metsään. Reppuun pakattiin lämmintä kaakaota ja eväsleivät. Minä kannoin
eväsrepun, lapsi pienen marjakorin. Matkalla metsään pysähdyttiin poimimaan
vaahteranlehtiä koulun pihalta. Mukaan tarttui myös mustikanvarpuja ja
havunneulasia. Mustikat ja puolukat kerättiin suoraan suuhun.
Syksy on parasta retkeilyaikaa. Mikään ei voita sitä, että
pakkaa reppuun eväät ja lähtee retkelle metsään. Mukaan voi ottaa korin sieniä
ja marjoja varten, mutta sillä ei ole merkitystä, saako saalista vai ei.
Tärkeintä on aistia tuoksuja, antaa silmien levätä väriä vaihtavassa luonnossa
ja kuunnella tulen ritinää nuotiolla. Onneksi lapsikin on sen ymmärtänyt.
Olen nenäihmisiä. Koen asioita nenällä, ja vahvimmat muistot
liittyvät aina tuoksuihin. Olen aina ollut sitä mieltä, että myös vuodenajat
tuoksuvat. Jokaisella vuodenajalla – jopa talvella - on oma tuoksunsa, jonka
voi erottaa jo kauan ennen kuin vuodenaika kunnolla vaihtuu. Tuoksun erottaa
selvimmin iltaisin, kun avaa ikkunan tai parvekkeen oven.
Vihasin ennen syksyä. Oli kylmää, pimeää ja masentavaa. Aina
väsytti ja paleli. Sitten kolmisen vuotta takaperin tyttäreni syntyi ja kaikki
muuttui. Yhtäkkiä syksy olikin jännittävää aikaa. Pienen vauvan työntely
rattaissa muutti käsitykseni syksystä. Toki vieläkin usein palelee ja väsyttää,
mutta näitä ongelmia vastaan voi taistella villasukin ja päiväunin.
Pienenä koululaisena taas hauskinta syksyssä oli, kun sai
kaverin kanssa kävellä koulusta kotiin ja potkia tien reunaan kerääntyneitä
isoja lehtikasoja. Silloin tunsi syksyn todella koittaneen. Loppusyksystä sai
jo kahlata sellaisessa lehtimeressä, että pienistä kumppareista ei näkynyt enää
kuin kaistale vartta. Lehtien potkimisen hauskuus sai kuitenkin ylleen synkän
pilven eräänä syksynä, kun koulussa kerrottiin siilien talvehtimisesta. Jokainen
potkaisemani lehtikasa oli kuulemma potentiaalinen siilin talvipesä. Ajatus
kohmeisesta siiliparasta lentämässä kaaressa potkun voimasta oli yhtä aikaa
kamala ja koominen. En potkinut lehtikasoja enää.
Siilit kärsivät nykyään kuulemma asuntopulasta.
Ihmisten pihat ovat niin siistejä, että talvehtimispaikaksi sopivia risu- tai
lehtikasoja on vaikea löytää. Siiliparat. Tältä syksyltä piha on jo siivottu,
mutta ensi syksynä – ihan silkkaa hyväsydämisyyttäni – saatan jättää
haravoinnin ja muun takapihatouhottamisen vähemmälle. Tartun haravan sijaan
useammin esimerkiksi kahvikuppiin tai sienikoriin. Ihan vain siilien vuoksi,
tietenkin.
Noihin ihaniin syksyisiin metsäretkimuistoihin on hyvä palata näinä syksyn pimeinä iltoina <3 Tämä ilta ei ollutkaan ollenkaan niin pimeä ja synkkä - ihanaa kun saimme teidät aloittamaan viikonloppua kanssamme! Meillä on muuten siileille asuntoja. Viime syksynä haravoitiin lehdet siilien kodeiksi pihan nurkkaan ja tänä syksynä koko piha on jätetty haravoimatta. Siisteys on yliarvostettua - kyllä siileilläkin pitää olla kodit!
VastaaPoista