perjantai 4. syyskuuta 2015

Mikään ei yhdistä niin kuin kaatosade



Ilmassa väreilevät syksyn enteet. Ne voi aistia jo ennen, kun lehdet kellastuvat tai sateet alkavat. Syksy tuntuu iholla, se nipistää lempeästi poskea. Sen voi haistaa, kun illalla avaa parvekkeen oven.  Tässä syksyn kynnyksellä haluaisin jakaa pienen muiston menneeltä kesältä. 

Sää on Suomessa kestopuheenaihe. Varsinkin kesällä. Perinteisesti kesäkuu menee kylmyydestä kärsiessä tai ainakin siitä valittaessa, mutta heinäkuussa koittaa autuus: lämpö, auringonpaiste, pienet lempeät kesäsateet. Tänä kesänä ei aurinko paistanut eikä helle hellinyt ja pienet kesäsateet vaihtuivat sellaisiin rankkasateisiin, että lehdet saivat kirjoitettavaa, kun vesi ui jo kauppoihinkin sisälle. 

Sanotaan, että auringonpaiste saa ihmiset ulos kuorestaan. Katse hakeutuu muuallekin kuin kengän kärkiin ja vastaantulevalle puolitutulle saattaa jopa ujosti hymyillä. Uskallan kuitenkin väittää, että oikein kunnon rankkasade kastelee ihmisistä esiin vielä sosiaalisemman puolen. Mikään ei yhdistä niin kuin kaatosade.

Eräänä päivänä taivaan vesihanat aukesivat, kun olin noin keskivaiheilla keskustan kävelykatua. Jalassa sienen lailla vettä imevät kangaskengät ja sateenvarjo hyvässä tallessa kotona. Luulin voivani jatkaa matkaa raahautumalla selkä rakennusten seinää vasten. Mutta ei. Hyvin pian minulle valkeni, että ainoa keino säästyä täydelliseltä kastumiselta on paeta lähimpään ovisyvennykseen. 

Ensin samaan suojaan kanssani hakeutui asiaan sopivasti sadeviittaan pukeutunut vanhempi rouva, joka päivitteli tuuriaan. Hän oli juuri käynyt käyttämässä iäkästä äitiään kävelyllä. Siinä olisi kuulemma saanut vanha äiti ottaa aika vauhdikkaasti koivet alleen, että olisi ehtinyt köpötellä ajoissa suojaan. Seuraavaksi pieneen syvennykseemme juoksi läpimärkä nuorimies, joka ei pystynyt lopettamaan nauramista. Hetken siinä hekoteltuaan ja vettä valuttuaan hän sai kerrottua meille, että oli juossut kampaamon ohi ja oli parahiksi ehtinyt näkemään, kuinka eräs hieno rouva oli tullut ovista ulos viimeisen päälle tukka laitettuna. Oli kuulemma mennyt vain silmänräpäys, kun kiharat valuivat rouvan naamaa pitkin. Sellaista näkyä ei ihan joka päivä kohdalle osu.
Muutenkin ovisyvennyksemme ohi juoksi jos jonkinmoista kulkijaa. Monella oli sateenvarjo mukanaan, mutta suurin osa raahasi sitä perässään kuin vastentahtoista lemmikkiä, sillä alkuperäiseen tarkoitukseensa siitä ei enää ollut. Monet olivat luopuneet kengistään, jotkut jopa suurimmasta osasta vaatteitaan. Pääsääntöisesti vanhemmat yrittivät suojella lapsiaan sateelta. Mitä pienempi lapsi, sitä paremmin ja mielikuvituksellisemmin se oli kääritty suojaan. Mutta poikkeuksiakin oli. Kuten se isä, joka oli onnistunut vakuuttamaan tyttärensä siitä, että ”iskän hartioilla istumalla päästään nopeasti autolle”, mutta joka tosiasiassa käytti lastaan häikäilemättömästi sateenvarjona.
Yhteistä näille kaikille oli se, että jokaisen märkää naamaa koristi korvasta korvaan ulottuva hymy. Kukaan ei juossut suojaan kiroillen, kukaan ei mököttänyt eikä ketään tuntunut liiemmin edes harmittavan. Päinvastoin. Siinä tehtiin varmasti jonkinlainen ennätys: koskaan en ole nähnyt niin monen ihmisen hymyilevän enkä koskaan ole jutellut niin monen tuntemattoman ihmisen kanssa niin lyhyessä ajassa. 

Niin hauskaa kuin pienessä ovisyvennyksessämme olikin, jouduin antamaan periksi. Kun sade hiukan hiljeni, päätin paeta. Matka ovisyvennyksestä määränpäähäni ei ollut kuin onneton rykäisy. Äkkiseltään arvioiden ehkä puolet Pitkämäen keihäskaaresta. Mutta siinäkin oli useampi kymmenen metriä liikaa ja matkalla aivan liian monta vesilammikkoa ja virtaavaa jokea.

Sateen alkaessa olin kiireesti suojaa etsiessäni sujauttanut tyhjän take away –kahvikuppini ostoskassin pohjalle. Kuppiin oli jonkun karman lain mukaisesti jäänyt vielä tilkkanen kahvia, joka siinä vesiestejuoksussa onnistui tietysti hölskymään ympäri ostoskassia. Sitä paitaa oli enää turha palauttaa ja sitä hääkorttia kirjoittaa, mutta hauskaa oli, eikä sen sortin hyvää mieltä pienet kahvinpärskeet pilaa. 

Harmi vain, että omien varpaiden tuijottelu kävellessä on suoraan verrannollinen lisääntyvään pimeyden määrään. Sade kuuluu syksyyn, siksi se kääntää sekä katseen että suupielet alaspäin. Kesäinen rankkasade on hullunkurinen poikkeus. Se on kuin hyvä stand up -show , johon ollaan yhdessä sattuman oikusta jouduttu. Mutta syksy on kuin vankilareissu -  sen jokainen kärsii itsekseen.

2 kommenttia:

  1. Yhden kesäisen rankkasateen sattuessa olimme leikkipuistossa. Aika hauskaa oli myös se, että puiston jokainen aikuinen kerääntyi pienenpieneen suojaan, jonka puiston kiipeilyteline tarjosi. Lapset eivät olleet moksiskaan koko sateesta! :) Onnea uudelle blogille! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsia ei sade tunnu haittaavan. "Ei voi mennä ulos, kun sataa", on ainakin meillä useammin aikuisen kuin lapsen suusta kuultu repliikki. Kiitos ensimmäisestä kommentista <3

      Poista